Mustu kaži Markiz
Kuivattuloin grivoin arbaitus
Mustu kaži tuli meččyruadajien učastkal, konzu meijän endine kaži, vanhu Vas’ka, hävii. Jo ennegi nenga oletteli, vahnu kaži buitegu ei ni hävinnyh, muite kustah vedelehti, ga se ainos tuli kodih. Myö kahtei Kol’a-dovarišanke ečimmö kai kohtazet, mit vai lapsinnu tiezimmö, ga...
Meijän uuzi pieni kažine otti ičel muun ozan. Jo terväh häi muutti enimät meijän mielet kažiloih näh. Kažine oli hyväs mieles, konzu kuuli “kis-kis” dai kenlienne vahnembis velleksis yhtenjyttymän lopputavun periä andoi sil Mar-kiz-nimen. Muga karjalazes perehes rodih oma Markiz*.
Minä ylen äijäl suvaičin kažistu. Se ainos elosteli, vai ylen äijän söi, dai nägyy sen periä terväh voimatui, dai silmin nähten rubei huononemah. Sen mustu villu rubei vanumah. Minul oli suuri gor’a. Minä tungin kažin nenän edeh vaste suaduu kalua, mittumua se vie ei ammui suvaičči syvvä, kai mörizi, da vie käbäläl peitti sidä kaikis, kenlienne astunuh siiriči. Suutunnuoh kažih kai varaitti kaččuo. Nygöi se kodvan n’uusteli kalastu ga jätti koskemattah dai hil’l’akkazin häilyi avvoi olijan uksen kauti pihal. Ga ihan kerras Kol’an muamo, Jana-t’outa toi meijän orboin pihalpäi pertih.
— Teijän Markiz istui avatun kaivon laijal, odva vai ei alah pakkunuh, sanoi häi.
Se mieli, ku meijän kažine odva ei mennyh vedeh da uponnuh, minul oli ylen kibei, ga minä en tiedänyh, mil auttua omua armahastu, midä sil andua. Minä olin yksinäh fatieras. Avain bufietan veriän da rubein kaččomah suurimoi huavozis da toizii syömizii da panettelin niidy stolal. Yhtes huavozes oli kuivattuu gribua. Toizien peräh sengi panin stolal. Dai kerras meijän Markizan viikset lekahtettihes da se rubei n’uustelemah ilmua.
— Buite grivoin duuhu nenga vaikutti kažih? Vuotas, opittelen andua sil valgiedu gribua van palazen, smietin minä.
Kaži söi sen! Dai toizen grivan söi…
Markiz söi kymmeniäzen kuivattuu gribua, joi tävven vačan vetty dai kahten päivän peräs elalvui! Meile jäi vai karjalan kuivattuloin grivoin arbaitus.
Kodvazen peräs kažine löydi uuttu kummua. Se rubei koputtamah käbäläl fatieran ikkunah. Nenga se andoi kaikil meile tiediä, konzu tahtou tulla pertih. Puuhistu alužindu myöte se hyppäi leviel ikkunan alle olijal puuhizel kuurazel da rubei koputtamah. N’augui, koputti, riiboi kynzil da pidi korvii höröl, kuundeli, midä kuuluu fatieraspäi. Vai ku ken avai pihauksen, kaži kerras juoksi pordahil. Siiriči astujat susiedat kačottih da nagrettih. Pidäyhäi olla, mittuine kaži on! Yksi nengoine kogo Učastkal.
Sit myö lähtimmö elämäh Akonjärvel, dai kaži Markiz eli meijänke joga fatieras, se ihan poikkizin rikoi sen zakonan, buite kažit harjavutah taloih elämäh.
Jogahizeh uudeh kohtah Markiz harjavui toranke. Se nägyi pureteltulois korvis, ku korvulehtet aijan mendyy roittih pyöreät kui kondiel. Nahku piäs oli revitelty veressäh susiedoin kažiloin kynzil. Niilöin jället net oldih, jygei oli suaha oma sija Akonjärven päiväzen ual. Kyläläzet kažit ei tahtottu laskea vierastu. Harvu oli se yö, konzu minä en ollus kuulluh, kui toratah da vingutah kažit.
Net riivondat terväh kazvettih umbeh, vai villu niilöis kohtis harveni da terväh Markizan piäs rodih kaksi pal’l’astu kujostu korvien da silmien välih. Meijän kaži rubei mustoittamah mostu buitegu viizastu intellektualua.
— Mittuine piä on kažil, olettogo konzutah nengomua nähnyh? oli kummua meijän gostil.
Yökävelendän jälles
Erähän yökävelendän jälles meijän Markiz odva kodih piäzi. Kažin peräs nuorazennu ripui sen omassah händy. Meile oli ylen žiäli, ga emmo ottanuh sidä ylen vagavah. Kui ennegi, tiezimmö: kaži ainos parenou.
Ga kodvazen peräs Markiz rubei ylen äijäl kuariččemah. Terväzeh annoimmo kažil syvvä da kerras ajoimmo pihal. Kuarindan syy oli ihan selvy. Meijän kaži ei voinnuh nostua kibiedy händiä, dai kai omat dielot luadi sen piäle.
Terväh hännän piä, kuduadu kaži ribaitti peräs, kaikkineh kului da rubei mustoittamah kuivanuttu oksastu. Nengoine voimatoi invalidu-kaži jo ei sovinnuh onnuako ni kažiloin keskeh. Kui olis sil auttua? Vahnembil oli muudu huoldu ilmai tädä. Kovis ololois kazvanuot minun vellet jo tahtottih vediä kaži loitomba meččäh, kuspäi se jo nikonzu ei voinnus piästä kodih.
Ga minä nägyy jo seiččemendes kluasas vähäzel olin jo tiedomies, siksehäi piätin iče tarkendua, ongo kažin händy elävy. Konzu Markiz virui pordahil päivypastozes, minä istuimmos rinnal sidä silittämäh. Kaži unimielis rubei kezriämäh. Vähäzel painaldin händiä. Kaži nimidä ei virkanuh. Painoin kovembah. Nimidä vastah ei kuulunuh.
Sit minä, riähkähine, otin terävän puunvestäjän kirvehyzen, silmäl otin vähäzel miäriä dai leikkain maguajan kažin hännänpiäs vägipitkän palan. Kaži kuuli kirvehen lyöndän dai pageni pordahilpäi. Ga terväh jo tuligi kodih. Nygöi se mustoitti piendy ilvesty, ga paras oli se, ku kaži enämbiä ei paskal kuarinnuh.
Minä jo olin Petroskoil opastumas, dai kerran, oraskuun pruazniekoinnu kodih tulduu en nähnyh meijän vanhua kažii.
— Markiz kusbo on? kyzyin minä.
Muamo saneli, kui löydi kuolluon kažin pellol. Kuolluh se virui veres sulannuol mual, vačču avvoi. Sit Ivan Ivanovič Filatov, kudai eli kolmie taloidu tajemba meijän kodii, saneli tarkembah, kui kai oli. Häi ikkunaspäi oli nähnyh, kui koirat reviteltih Markizan.
Kaži oli ugodinnuh keväizeh “koirien svuad’bah”. Koirat ajettih Markizan aidua vaste da avattih sil vačan. Se vie oli ryydänyh meijän kodissah. Markiz sai surman toras, kui korgien suvun eläjil pidäygi. Sanotahhäi, ku annettu nimi luadiu ristikanzangi ozan. Olen sidä mieldy, ku nämmä sanat vois levendiä meijän pienembiengi vellien puoleh.
*Маrkiz — korgien suvun nimitys Jeuropan erähis mualois.
