Venäjää, aloittelijoille
Venäjää hyvin osaava ruotsinkielinen ystäväni Gunnar lähetti varhain aamulla 7.11. pienen venäjänkielisen viestin: С праздником товарищи! Как здоровье? С уважением, Gunnar (mukana oli virtuaalinen kakku, johon oli kermakuvioitu numerot 1917 ja 103). Mainittakoon, että Gunnar osaa ruotsin, englannin, norjan, tanskan ja japanin lisäksi sujuvaa venäjää paremmin kuin suomea.
Päivää aikaisemmin sain sähköpostiini miellyttävän uutisen Joensuun yliopistokampukselta: Пентти, здравствуй! Василий со своими студентами перевели твои рецензии… Всего доброго, Лариса...
Ja pari päivää aikaisemmin joensuulainen Venäjä-aktivisti Marja muistutti: Ярмарка дружбы в субботу 7.11. Кайя не может участвовать, кто-то может в 11-12? В приложении протокол предыдущего собрания правления, Марья …
Jos ymmärsit noiden s-postien sisällön, osaat venäjää. Et ainoastaan kieltä, vaan jonkin verran maan kulttuuria ja tapojakin. Muuten, saatat ihmetellä: miksi ne ovat tässä tekstissä, ja vielä venäjäksi? Jos ne olisivat englanniksi, et ihmettelisi yhtään, vai mitä?
Suomi & Venäjä & USA
Lueskelen parasta aikaa tuotteliaan toimittajan Arvo Tuomisen uutta populaaria tietokirjaa Suomi & Venäjä. Koko tarina. Alaotsikko kuuluu: Pakanavuosista Putiniin ja Novgorodista Niinistöön.
Arvo Tuominen kuuluu niihin arvostamiini – ja harvoihin – toimittajiin, joka on niin sanotusti vanhoilla päivillään opiskellut kunnolla venäjää työnsä ohella. Hänen televisiodokumenttinsa, raporttinsa ja tietokirjansa olen katsonut ja lukenut lähimain kaikki – kuten olen katsonut menneinä vuosina myös näyttelijä Ville Haapasalon 30 päivän Venäjä-matkakertomukset.
Molemmilla on persoonallisen omaperäinen asenne niin kieleen, kulttuuriin kuin venäjänkielisiin ihmisiin. Sen pohjana on dialogi, uteliaisuus, kuuntelemisen taito, kunnioittava ja tasa-arvoinen suhtautuminen naapurimaahan ja sen kansalaisiin.
Arvo Tuomisen uutuuskirjaan, joka on mainio ja samalla välillä myös kepeän humoristinen ja kriittinenkin yhteenveto maittemme suhteesta pitkän historian valossa, pitänee palata vielä myöhemmin…
Suomalainen median suurkuluttaja ei hämmästele suuresti, vaikka uutislähetyksissä on pyörinyt vuorokauden ympäri iso toimittajajoukko ympäri laajaa Amerikanmaata rupatellen maan kansalaisten, päättäjien ja poliitikkojen kanssa englanniksi USA:n presidentinvaaleista.
Monen aamukahvi voisi mennä väärään kurkkuun, jos sama tapahtuisi Venäjän vaaleissa ja iso joukko journalisteja haastaisi venäjäksi akselilla Moskova–Pietari–Vladivostok–Groznyi–Murmansk.
Kirjoitan tämän ihan vain siksi, että molempien suurvaltojen nykyisessä poliittisessa kulttuurissa on kosolti ja yhtälailla kummallisuuksia ja ihmeteltävää, mitä olisi hyvä ymmärtää Suomessakin kunnolla.
Kun osaa englantia, mitä oletetaan lähimain kaikkien Suomessa puhuvan ja ymmärtävän, ymmärtää varmasti paremmin amerikkalaisia ja englantilaisia. Eikö vain? Ja kun osaa venäjää, ….? Niinpä, se ei olekaan itsestäänselvyys, vaikka on toistatuhatta kilometriä yhteistä rajaa.
Venäjää Pohjois-Karjalassa
Olen vahvasti sitä mieltä kuten monet päättäjät, viranomaiset, markkinamiehet, opettajat ja yliopistoväki Pohjois-Karjalassa(kin). Venäjää olisi osattava, puhuttava, opetettava ja luettava – ja myös maakunnan Venäjä-osaaminen olisi koottava yhteen (= otsikko / Karjalainen 2.11.2020). Mutta mitä tehdä kun Opiskelijapula vaivaa venäjää ja saksaa (= otsikko / Karjalainen 6.11.2020).
Eikä asia koske vain Pohjois-Karjalaa ja Itä-Suomea, vaan koko Suomen yliopistoja – kuten jälkimmäisestä lehtiartikkelista voi hyvin päätellä. Suomessa kun luetaan koulujen ala-asteista lähtien lähinnä vain yhtä vierasta kieltä…
Pohjois-Karjalan maakuntaliitto on tilannut selvityksen Venäjä ja venäjä -osaamisen nykytilasta ja sitä on ollut laatimassa mm. koulutusjohtaja Sanna Iskanius, pätevä tutkija, jolla kyllä venäjän kielikin on hallussa.
Allekirjoittanut, kuten moni muukin, kysyy perinteisesti Mitä on tehtävä? Miten motivoida oppimaan kieltä silloin kun kansalaisten, lastenkin, Venäjä-kuva on muotoutunut perin negatiiviseksi?
Miksi juuri Venäjän valtiollinen politiikka ja sen ailahtelut vaikuttavat kielen opiskeluun, kiinnostukseen, maamme monessa mielessä yhteisen historian vähäiseen tuntemiseen?
Miksi englanti säilyttää yhä asemansa? Tekivätpä amerikkalaiset tai englantilaiset poliitikot mitä hyvänsä – kotimaassaan tai suhteessa naapureihinsa ja kaukomaihinkin?
Raportin lääkkeet ovat pitkälle vanhat, mutta uuttakin tarjotaan.
Venäjä-polku ja kielikoulutus olisi aloitettava jo varhain, peruskoulussa. Yliopiston ja työelämän yhteistoiminnan kautta olisi tarjottava harjoittelu- ja työpaikkoja – opinnäyteteemoja opiskelijoille. Ystävyyskoulutoiminta ja opettajavaihtoa on elvytettävä… (mikä on todella hankalaa nyt koronan oloissa?).
Kielen opettelemisen lisäksi raportin mukaan tarvitaan uutta ymmärrystä nykyvenäläisestä yhteiskunnasta, sen kulttuurista, maantieteestä, lainsäädännöstä, liike-elämästä … ja mielestäni: ennen kaikkea historiasta (!?). Ymmärrys kehittyy useimmiten naamatusten, puhumalla ja tapaamalla, henkilösuhteilla. Tässäkin esteeksi nousee nyt liikkuminen.
Silti Venäjä on lähellä, ja tavoitettavissa esimerkiksi etäopetuksessa. Se pitäisi paremmin huomioida. Yhteiset opinnot maittemme yliopistojen, miksei koulujenkin välillä, ovat näin teknisesti mahdollisia.
Taloudelliset ja poliittiset suhdanteet eivät saa dominoida tämän hetken näkökulmasta Venäjä-osaamista; se on yhtä lyhytnäköistä kuin jos jättäisimme englannin kielen USA:n vaalikaaoksen jälkimainingeissa (?).
Kysyn lisäksi: Mihin kouluista on hävinnyt yleisemminkin historiatietoisuus, yliopistotasollakin? Miksi kaikkea pitää ajatella, kuvitella ja opetella visuaalisesti eri vempaimilla eikä dialogilla? Mihin on jäänyt kriittinen kysymysten asettelu? Miksi päätä ei vaivata kunnolla, aivonystyröitä liikutella? Aivan, eihän lasten & nuorten kehokaan enää liiku, kun liikuntatuntejakaan ei juuri ole, ja kaikki tieto muka näytöllä ja netissä.
Ne aidot Venäjä-osaajat
Miksi Suomessa yhä väheksytään maassa asuvia aitoja ja luontaisia Venäjä-osaajia? Esimerkiksi Pohjois-Karjalassakin asuvaa kolmea tuhatta (= 3000) venäjänkielistä?
He tarvitsevat maahan tullessaan usein pätevää Suomi-oppia, mutta ovat muutaman vuoden kuluttua koulutettuina mahdollisia kaksikielisiä Venäjä-osaajiakin! Myös eläkkeelle siirtyneet suuret suomalaiset ikäluokat ovat monissa tapauksissa kielitaitoisina Venäjä-osaajina erittäin päteviä asiantuntijoita – johtuen menneiden vuosikymmenten paremmista suhdanteista.
Ystävyysseuroissa on mukana kosolti esimerkiksi entisiä opettajia, kääntäjiä, tulkkeja kulttuuri- ja kauppamiehiä ja naisia. Virkeitä eläkeläisiä. Heitäkin tarvitaan ennen kuin uusi polvi Venäjä-osaajia on muotoutunut...
Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksella työskentelevä venäjän kielen professori Larisa Leisiö on pätevä asiantuntija puhumaan Venäjä-osaamisesta. Leisiö on opiskellut Pietarin yliopistossa suomea ja muitakin kieliä ja työskennellyt eri puolilla Suomea, Joensuussakin jo pitkään.
Siteeraan häntä nyt lehtijutun mukaan (Karjalainen 6.11.2020).
“Kun naapuri (Venäjä) huolestuttaa, pitäisi opiskella sen kieltä ja kulttuuria eikä kääntyä pois. Leisiö uskoo, että venäjän pääaineopiskelun suosiota ovat vähentäneet myös epävarmat työllisyysnäkymät. Venäjän kieltä ja kulttuuria opiskelleen humanistin sijaan yritykset palkkaavat mieluummin jonkin muun alan asiantuntijan, joka osaa lisäksi venäjää.”
Tämä on Larisa Leisiön mielestä huono lähestymistapa, sillä kieltä ja kulttuuria voi osata monella eri tasolla. Kun ei ole työpaikkoja tiedossa, negatiiviset uutiset vallalla, motivaatio voi mennä, ja tästä syystä myös venäjää opiskelevien motivaatio ei aina riitä ja keskeyttäminen voi nousta jopa lähelle 50%. Suhdanteet painavat paljon:
“Esimerkiksi vuonna 2014 venäjän hakijoiden lukumäärä oli 109 ja vuonna 2015, Krimin miehityksen jälkeen, se putosi 64:ään eikä sen jälkeen enää noussut entisiin lukemiin…”
Voi vain kysyä, onko Venäjän, siis kielen ja kulttuurin ymmärtämisen tarve noista vuosista vähentynyt?
Ja miksi esimerkiksi Itä-Suomen yliopiston Joensuunkin kampuksella kuulee niin kovin harvan suomalaisen tutkijan puhuvan muita vieraita kieliä kuin englantia. Ranskan, saksan, venäjän tai vaikka ruotsinkin taitoiset tutkijat ovat harvinaisuuksia.
Siinä mielessä suomea erinomaisesti puhuvat, mutta venäjää äidinkielenään osaavat ovat myös poikkeustapauksia: Larisa Leisiön lisäksi esimerkiksi Olga Davydova-Minguet Karjalan tutkimuslaitokselta tai Juri Shikalov historian laitokselta ovat piristäviä poikkeuksia.
Niin, ja onneksi myös historian laitoksen johdossa oleva professori Jukka Korpela huolehtii opiskelijoiden muustakin kuin englannin taidosta – ollen itse monen muun kielen ohella myös pätevä Venäjä- ja venäjäosaaja…
Pari kysymystä, jotka ovat Venäjä-ammattilaisille itsestään selvyyksiä:
1. Kuka Suomen sodanjälkeinen presidentti osasi parhaiten (puhua ja kirjoittaa) venäjää? Vinkki: Hän ei ole UKK.
2. Minkä suomalaisen nykyisen eduskuntapuolueen puheenjohtaja osaa tai puheenjohtajat osaavat (siis vuonna 2020) parhaiten venäjää?
3. Entä kuka/ketkä nykyhallituksen ministereistä osaa/vat parhaiten venäjää?
Artikkelin kirjoittaja on Joensuussa asuva FL, tutkiva toimittaja ja kirjailija.
