Taitaja Hovatta-muasteri oli hyvä laulaja
Palaka Remšu kerto, jotta hiän hyvin muistau omua ukkuoh. Ukko oli Niskajärven Hovatta, Lešoni. Šehän oli niijen Väinämöisien laulaja. Ukko kävi laulamah. Palaka ei tarkkah muistan, jotta minne hiän kävi, lienöykö Petroskoih, vain ihan Moskovah šuaten 1937 vuotena. Laulo Hovatta kyllä koissaki, ka Palaka ei pannun niitä lauluja piäh. Ei kait ukolla ollun niih kovuan aikuaki.
Palaka Remšu šaneli:
“Še Hovatta-ukko oli mainijo konteijen tappaja. Šeiččemen kontieta yksinäh tappo. Erähän kerran, še toimitti, kun lähettih kolme henkie kontieta tappamah pešäštä, ni toiset mäntih pakoh. Hiän yksinäh jäi, eikä ollun pyššyö, kirvehellä. Še oli šemmoni Hovatta.
Vanha rahvaš še kontien lihua ei šyöty, ei. Eikäi nyt šyyvvä. Erähäthän ne kyllä šyyvväh. Yhen kerran meilä Šimana toi, tuola Koštamukšešša kun oli paimenešša. Mie šanoin:
— Mie en anna i kattilua keittyä kontien lihua, ei mitä, jotta šyömäh!
Še Hovatta oli muasteri kaikkeh. Venehie luatimah, puušta vaikka mitä, oli kiukaijen kutoja ta kaikkie šuatto. Kešät tai talvet, kaiket ajat oli verekšet kalat. Iče kun luati šemmosen ahkivon, ni šen kera vain hiihteli.
Mie nävin šitä ahkivuo ta muissan hyväsešti. Še oli venehen-mallini. Vain še oli ihan päreistä, tuota leveistä pakšuista päreistä. Oliko šiinä kolme pärettä laijašša, ei šen enämpyä. No oli kait ne 25—30 šenttie leviet.
Mie hyväsešti muissan, kun šen kerahan še kaikičči oli. Mitä šai, ahkivolla veti. Še oli nuoralla vejettävä, ka ei hiän käsilläh šitä vetän, kun šeläštä piäličči ta olkapiäštä piäličči. Šillä keinoin veti ta šukšilla hiihti, ta kahella kepillä. Šommat niissä oltih vičašta. Eihän šilloin ollun kaupoissa. Iče luati šušta tai kaikkie. Šukšija, rekie, čunie, venehie. Še kun yksinäh käveli kešällä tai talvella.
Hänellä oli hyvin pieni veneh. Venehellähän še kešällä aina šouti. No erähän kerran kun jo läššä rantua on, veneh kiänty kumoh ta ukko pučkahti järveh. Ihan hyväsešti muissan. A iče eikä šuattan uija eikä mitänä. Ni mitein lienöy šen venehen šai kiäntyä jälelläh ta šiih piäsi. Še kun tuli umpimärkänä.
Mammua meilä konšana ei ollun koissa, kun myö lapšet vain. Še jo karjuu šieltä rannašta:
— Löytyät vuatteita!
A lakki še šinne i jäi. Šinne ne mäni šualehet kaikki, mitä lienöy ollun, ka šen muissan, kun ihan kumoh kiänty še veneh. Hyvin pikkaraini veneh, hyvistä-hyvin pieni. Hiän luati vain, jotta ičelläh kävelleššä, jotta hänellä šiih ei tarviče ketänä, kun yksinäh.”
Meijän pakinan lopušša Palaka Remšu vielä šaneli, kuin jaja jako perehen:
“Še oli 1922 vuosi, jo pimiekuu. Šilloin hyö meinattih pakoh männä šinne Šuomeh, a ukko šiitä myöšty. Toiset ne mäni. Kaikin hyö matattih Šuomeh. Mamma oli jiänyn yksinäh kotih, kipiekši, hiän oli šilloin vielä tyttönä.
Konša hyö šinne mäntih jo Šuomen puolella, ni še ukko šano:
— Myöššymmä pois jälelläh, ketä lähtenöy, mie ainai lähen kotih.
Šiitä tiätä ta tiätinkä jiätih Šuomeh. Ukko ta hänen kera tottaše oli Iivana-tiätän pereh ta ketä lienöy myöššyttih pois. Toini pereh šinne jäi, heilä oli kolme poikua. Jälešti še tiätän poika Aleksi kävi meilä kerran, šano, jotta hiän oli kuuvven kuukauven vanha, kun Šuomeh mäntih. Vielä tänne kävi tiätän pojan tyttö Raija.”
Palaka oli Hovatta Lešosen punukka (tytön tyttö). Hiän joutu lapšienkotih, konša jäi orvokši. Šieltä kakši nuorta tyttyö työnnettih Tollon kolhosih, yksi niistä oli Palaka. Hiän mäni miehellä Apron Šimanalla. Hyö elettih Kusmasen termällä ta heilä oli viisi pokua.
Palakan täti, Hovatan Oksenie oli jo aikasempah männyn miehellä Tolloh, Tiitan Jyrillä. Šiitä Jyrki mäni Šuomeh. Tiitan Jyrin naisella jiätih kakšoset Ol’ga ta Anni. Hoš Tiitalla min’n’a ei liene ollun mielehini, ka punukoistah hiän piti oikein hyvyä huolta. Tiitta kuoli, konša oli koissa yksinäh lapšien kera. Oli pannun oven šalpah, jotta lapšet ei puattais pihalla, a tytöt muattih yksi ukon jalkoloilla, toini rinnan piällä.
Kašvettuoh Ol’ga ruato kolhosissa, šiitä mäni venäläisellä ta eli Piiterin lähellä, hänellä oli kolme lašta. Anni oli kipiehini ta eli muamoh kera, moničči hänet vietih šivottuna šairalah.
Tiitan Jyrin naista, Oksenie Remšujevua mie kerkisin pakautella keräyšmatkojen alkuvuosina. Ka šen ainuon pakinan aikana hiän ei kypšyn kertojakši, ei muissutellun tietojah šyvemmältä. Kuitenki hiän kerto anekdotin-tapasen runonpätkän pahanšiivosešta emännäštä “Puuna on pytty vettä nähnyn”.
Šovan jälkeh Tollošša Ort’on termällä eli toiniki Hovatan tytär Man’u Valentina-tyttöh kera. Hänellä annettih elettäväkši noin šanotun kulakoilta jiänehen talon takakamari. Talon toisešša puolešša oli maitopunkti ta šuurešša pirtissä oli kolhosin hallinto. Šiitä Val’a mäni miehellä ta eli Piiterin luona, šinne muamohki otti.
