Ratijo

Ratijo

21.09.2022
Karjalan kirjailijan Antti Timosen kertomuš oli valmissettu vuotena 1928.
Enšimmäini ratijo lukutuvašša. Kuva: ITAR-TASS
Enšimmäini ratijo lukutuvašša. Kuva: ITAR-TASS

Šykyšyn huomeneš. Taivaš on jykeissä pilvilöissä, hienoseh šatua tihuttau. Vilu, kolie tuuli puhaltelou šuattuan pihalla liikkujat hankkimah pakšumpie vuatteita piälläh.

Josron koissa on tänäpiänä liikehtä ta elämyä kerrakšeh. Onhan tähä päiväh varuštauvuttu jo pitemmän aikua ieltäpäin. Tänäpiänä pitäis Josro-ukon lähtie Petroskoih pol’niččah leikkuulla. Še leikkuu ei ole kyllä mikänä erikoisen paha: onpahan vain lievä umpišuolen tulehuš. Tämän kyllä Josro-ukko tietäy, no kuitenki varauttau. Varauttau šentäh, jotta hiän on enši kertua ijäššäh lähöššä pitemmällä matalla, kumpasella tulou näkömäh autoja, junie, vieläi ajamah niillä.

– Muarie hoi!

– No, mi nyt on? vaštuau pikkaraini poikkoseh lattiella liikkuja naini, Muarie.

– Joko šie panit rissin ta tupakit kesselih?

– Mintähpä še risti pitäis kesselih panna?

– Ka vet en kehtua tiälä panna kaklah. Kun rahvaš nähäh, ni nakretah.

– Varajatko šie riähkyä vain rahvahan nakruo paremmin?

– Ka tuota… No en mie kuitenki tiälä pane. Šiitä kun piäšen šinne, missä milma ei tunneta, ni šiitä panen. 

– Kuin himottanou! Tupakit jo ollah kesselissä, ka ristie en vielä pannun. Vuota, kun šuan jumalanhyvät voijettuo, ni šiitä niijen piällä panen.

– Hyvä on!


Josro muisti, jotta pahkilat oltih voijettavat, vaikka ne muitein ollah jo kunnošša. Hiän ečči tervamal’l’an ta kuuman lämpiejän kiukuan ieššä alko voitua vaštaluajittuja pahkiloitah. Muarie voiti jumalanhyvie, liikkuon lattiella šinne ta tänne, muistuan aina kesselilläki pistäytyö, konša mitäki panomah, pois ottamah ta muuttamah.

Viimein tuli še murkina-aika, kumpasen jälkeh Josron pitäis lähtie taipalehella. Murkinoitih hil’l’akkaiseh, mitänä virkkamatta. Kun viimekši stolalla tuotu kakkaraluota tyhjeni, alko Josro hommautuo matkah. Muarie kanto aštiet pois stolalta.

– No, emmäkö lähe? šano Josro noštuan kesselie olkapiälläh.

– Ka hoš ni lähtenemmä. Mie vet en kovuan loitoš ni jouva. Pitäy käyvä riihtä kaččomašša, jotta ei kovuan liäštäis. Mänen vain Prokkol’ah šuaten ta šiitä myöššyn jälelläh.

Muarie kiäri takkih harteillah ta alko aštuo ukolla jäleššä. Pihalla piäštyöh ukko otti piäštäh šuapkah, ristien šilmäh pirttihisseh päin. Niin oli niätšen tapa pitillä matoilla lähtiessä. 

Vähäistä myöhempäh istu Josro Prokkolan veneheššä alatel’l’oilla šoutuan. Iänettömänä hiän šiinä veteli airojah. Mieli oli tuanosešta liikutukšešta vielä ylen jykie. Tuntu vaikielta erota šiitä, kumpasen kera on elokšeh elän. Šiitä tuntu nyt vaikielta erota, vaikkaki vähäsekši aikua.

Toisena piänä puavosnan aikah hyö oltih jo Uhtuošša. Josro ei nikuin voinun uškuo šilmijäh, jotta tämä on nyt še muinoni Uhut, niin äijä še oli hänen viimeseštä näkemäštäh muuttun. Šähkölamput, kumpasie Josro näki jokahisešša kojissa, missä vain kävi, oltih häneštä aivan čuutuo.

– A miteinpä še šuahah virittyä toko illoilla? kyšy hiän.

– Tiältä nappulašta kun viäntäy, ni viriytyy, a kun tuaš ielläh viäntäy, ni šiitä šammuu.

– Tottaše šilloin alkau öljy piäššä, kun viännetäh ta šiitä tuaš šalpautuu, kun ielläh viännetäh.

– Ka ei šiinä öljy pala, kun šähkö še valottau, mi matkuau noita hienosie rihmoja myöte. – Näin kuotteli ukolla šelittyä eryäš nuori priha.

Ukko äijälti kummekši šitäki, jotta mitein näin vähällä aikua on voitu srojie niin äijä kaunehie kotija.

– Muinoin oli Uhtuošša vain Jiätlövän, smotriitelin ta Kalasen kojit vähäistä kaunehempie, a nyt kaunehie kotija noušou kuin šienie vihmalla. – Näin pakasi ičekšeh ukko aštuos’s’ah vanhan tuttavan luokše. 

Tervehykšet oltih lämpimie. Olihan vuosie kulun šiitä, kun ukot oli viimesekši nähty toisijah. Molommilla oli ylen äijän kerrottavua, vet nämä vuuvvet oli oltu šuurie muutokšien ta mullissukšien vuosie monen elokšešša.


Heti kun Josro aštu pirtthi, hiän huomasi čuuton näkösen veššan. Tuo kakkaranpaissantariehtilyä muissuttava esineh rippu peräšeinällä. Šiitä läksi valkeita rihmoja. Tuota Josro paisseššahki kaččeli, no ei nimitä kyšyn tovarissaltah. 

Emäntä-Tuarie kanto stolalla kiehuvan samovuaran. Ukot ruvettih juomah kuumua čäijyö, jatkuan pakinuah. Josro šai kuulla, jotta täššä oli fatieralla eryäš nuorisoliittolaini. Vähäsen ajan piäštä nečytki tuli pirttih ta aštu kättelömäh Josruo. 

Neiččyni oli nuorisoliittolaisen vuatteissa. Josro tunši hänet. Olihan tuo Vappu ollun kerran heijänki kyläššä kokoušta pitämäššä. Vappu alko kyšellä kuulumisie Josron kotikyläštä. Ukko starinoičči kaiken, min vain tiesi, no Vapun kyšymykšeh, jotta mitä nuorisoliittolaiset ruatah, ei ukko voinun mitänä vaššata. Hiän tiesi käyvän vain kokoukšissa koulušša, no mitä šielä paistih ta mitä muuta ruattih, ei ukko voinun putillah šelittyä.

Vappu mäni šen kummallisen näkösen veššan luokši ta alko šitä čopotella. Šilloin ukko kuuli nurkašta ouvon iänen: 

– Kapitalistini talouš… muailman talouvellini kriisi, – ta niin ielläh. 

Josro kaččo ylen mällistynehen näkösenä tovarissahah, vuottuan vaštaušta iänettömäh kyšymykšeheh, no tämä vain nakro.

– Onko tuo neiččyni tullun huimakši, vain..? kyšy Josro viimein tovarissaltah. 

Tämä iellähki vain nakro, ei mitänä virkkan. Šilloin tuumaičči Josro, jotta nyt häntä vain muitein nakretah. Niin čuutolta, kuin še näyttiki, ei hiän virkkan nimitä. Jatko vain rauhašša čäijyn juontie.

Vähäsen ajan piäštä häneltä melkein tukat nouštih pistyh pöläššykšeštä: Vappu aštu šen veššan luota poikeš, no pakina kuulu iellähki šieltä. 

Šiitä hiän kuitenki tokati:

– Še pakasija on varmašti tuon riehtilän takana. 

Josro alko vähitellein rauhottuo. Toisualta häneštä kumminki tuntu ylen kummalta, jotta šemmosen iänen šuaja voit mahtuo noin pikkaraisen riehtilän tuakše. 

– Jaa, šehän onki tuon škuapin takana, mi on riehtilän luona, oli Josro tokativinah. 

Hiän tuli pahalla mielellä: 

“Nyt še pahuš kuuli kaiken, mitä myö pakasima. Emmähän myö tietän, jotta tiälä škuappien takuana kuunnellah. Myöhän pakasima niin kuin tuttavat ainaški kahen kešen”. 

Ruttoh hänellä kuitenki rotiutu tuuma: 

“Miepä ečin šen rosvonniekan šieltä ta šuan lupuamah, jottei virkkais kellänä mitänä, mitä oli kuullun miän plašivan. Šilloin ei rahvahalla olei mitänä nakramista”. 

Kulmat krupissa ta muiteinki vihasen näkösenä läksi ukko aštumah iäntä kohti:

– Tule pois šieltä peitošta ta hyvin ruttoseh! Mitäi rupiet kuuntelomah rahvahan pakinoja! No, etkö tule, vain pitäykö miun tulla šilma šieltä eččimäh?! 


Josro vuotti vähäsen aikua, no kun ei niketä tullun, ni šiirti škuapin pois paikoiltah ta kaččo šen tuakše. Šielä ei näkyn niketä. 

Vappu ta isäntä alettih iänekkähäštäh nakrua hörhöttyä. Josro nousi laučalla, kaččuon riehtilän tuakše. Kun šieläkänä ei näkyn niketä, laškeutu hiän pettynehenä lattiella.

– Kehnuoko työ hirnutta?! – Josro purki vihuah nakravah tovarissahah ta Vappuh.

– Elä pahaššu, tiätä! Nakrattau vähäsen, kun ečit olomatointa. Še iäni tulou ratijon kovapuhujašta. Šiihe noita lankoja myöten antennašta. Še on maššiina, kumpasella šuau kuunnella niiltä stantseilta, mistä šitä näitä maššiinoja vašše työnnetäh. – Vappu kuotteli šuaha ukon tielojen piällä, näytellen vielä ratijon ošija ukolla.

– Jottako ihan Moskovašta šuahen šuau kuunnella? – Ukko ei näyttän uškovan. – Valehteletta vanhua mušikkua.

– Emmä valehtele! Kuuluu še. Eikä tämä maššiina ole kovuan kallis ni oštua.

– A kuin äijä tulou makšamah? – Ukko näytti jo alkavan innoštuo tieloh.

– Kun oikein hyvän oštau, ni šiinä toista šatua.

– Ka onko še tämä še ra… ra… rakivo, mistä miänki kylän nuoret on paistu ta oššetah tänä šykyšynä? Den’gua kerättih viisin ruplin taloloista. Mie en antan ni kopeikkua!..

– Niin, tämä on ratijo. Kyllä tämän oštua kannattau. Još ken ei iče malta tuota hommata, ni on parempi oštua yhtehini. Kačomma vaikka teitä. Teijän kylän klubilla tämä olis ylen hyvä. Tämän kautta šais äijän opaštuo. Teijän kylän opaštaja kyllä mahtau tämän hoitua. 

– Ka hyvähän še tuommoni maššiina olis. Mie kun šilloin tuumaičin, jotta še on hoš mi tyhjänpäiväni vešša.

Vähäistä myöhempäh Josro ta Vappu oltih jo kirjaista kirjuttamašša. Vappu kirjutti ta ukko šaneli harvakšeh. Kun še oli šuatu valmehekši, ni käški ukko lukie, jotta tuliko šitä pahalla puametilla kaikki muissettuo, mitä kirjuttua piti.


Vappu luki:

“Uhtuo.

Mie olen nyt Uhtuošša. Huomena matkuššan ielläh. Nyt issun Rotosen Prokon luona ta kirjutan šiula tätä kirjaista.

Kun šuat tämän kirjasen, ni eči šieltä lippahašta kintahan šiämeštä viisi rupl’ua rahua ta anna še Jyrin Annilla šitä ratijon oštuo varoin. Muissa vain antua. Ta vielä: još ratijuo laittuas’s’a tarvinnou niitä uušie hasiariukuja, ni anna niitäki pari kappalehta.

No muutapa ei. Pistäyvy joškuš Hankašahošša kaččomašša, jotta lampahat ei piäštäis rukiiseh.

Hyväšti.

Mieheš, Josro.”

– Hyvä on, šano Josro. – Ka miula vet ei ole i koverttie.

– Miula on tai poštih panen.

– Hyvä on.

Toisena huomenekšena oli Josro jo autošša matalla Kemih. Kaikki, mitä Josro tällä matallah näki, oli hänellä outuo ta ylen čuutuo. Niistä emmä nyt kuiteski rupie erikoiseštah starinoiččomah. Kaikkien čuutoin häneštä oli ratijo. Še oli hänen tuumissa koko matan aikah.

Kaikki mäni hyväsistäh. Nellyä netälie myöhempäh oli Josro jo matalla kotihisseh. Hiän oli mieleštäh tällä matallah äijä opaštun.

“Ylen äijä miula on nyt akalla kerrottavua”, tuumaičči hiän šoutuas’s’ah kotihisseh.

Kun Josro oli piäššyn lähellä kylyä, ni jo loitoš näky kakši valkiekši kuoritettuo stolppua, kumpasien välissä kiilteli rautani lanka.

– Tuo še on nyt še ra… rakivo!

Ukko muhahteli hyvilläh.


ПОХОЖИЕ СТАТЬИ
Oma Mua
Elä herätä pahutta, kuni še on hil’l’ani
1970-luvulla ylioppilahana ollešša mie rikeneh matkuššin Karhumäki–Petroskoi -paikallisjunalla. Šielä mie kuulinki tämän kummallisen jutun meijän junašta. Nyt tahon kertuo šen teilä.
Karjalan Sanomat
Kansanrunoutta kuulee taas Haikolassa
Haikolan historiasta kertovalle reitille asennetaan laitteet, joiden avulla matkustajat voivat tutustua paikalliseen folkloreen. Hanke toteutetaan Karjalan päämiehen rahaston tuella.
Kodima
Tradicionaližed radonmahtod: Ojatin keramik
Ezmäižen kerdan Karjalas avaitihe Ojatin keramikan ozuteluz. Sen avtor om L’udmila Ivanova Piterin agjan Al’ohovščina-küläspäi. Sen tem om omištadud vepsläižele ”Virantanaz”-eposale.
Kipinä
Karjalaisen perehen elämäštä
Ken huomenekšen kulkou kuuvvella jalalla, päivän kahella jalalla, illan kolmella jalalla? Še on ihmini: lapšena skammissa (reikästuulašša) kävelöy ta vanhana šauvan keralla.
Karjalan Sanomat
Luonto ja Kalevala kauhun inspiraationa
Vuottovaaralla kuvataan uusi kauhusarja, joka perustuu Kalevalan runoihin ja tarinoihin.
Karjalan Sanomat
Karjalaisesta saunasta matkailutuotteeksi
Suuri saunatie -hanke säilyttää karjalaisen saunan perinnettä ja kehittää sen pohjalta nykyaikaisen karjalaisen saunan standardin.
Oma Mua
Šelaillen kalenterie piäšet ihmehelliseh Meččolah
Pimiekuušša kaikki halukkahat voijah oštua uuši Meččolan mifologija -etnokalenteri vuuvekši 2023. Painoš yhistäy karjalaista mifologijua, ekologijua ta “Kalevalan” luatimisen istorijua.
Karjalan Sanomat
Uusia hankkeita Karjalan hyväksi
Noin viisikymmentä nuorta Karjalan piireistä oppi tekemään apurahahakemuksia ja keksi uusia aktiviteetteja ja hankkeita Karjalan hyväksi.
Karjalan Sanomat
Luomumehiläishoito houkuttelee
Kerisyrjän asukas haluaa kehittää luomumehiläishoitoa Pitkärannan piirissä.
Oma Mua
Kekri: Mečänisäntä-nuamijo, mie šiut tunnen!
Karjalaini šielu ihaštuu, konša omalla mualla šyntyy neron ta omaperäisyön yhissyš. Še simbiosi hyvin näkyy käsityöammatissa. Juuri šen kautti hyvin tovenperäsešti ta täyvellisešti tulou näkyvih rahvahan kulttuurin ta perintehien yjin.
Войти
Регистрация
Пароль
Повторите пароль