Paimoi torvel lirahuttau
Jyrrinpäivänny, 6. oraskuudu, emändy laski žiivattoi pihale enzimäzen kerran. Pyhiä Jyrgie pietäh žiivatoin kaččojannu, uskottih, ku se hukkii da kondieloi val’l’astau.
Oraskuun allus oli vie vilu da heiny vie ei ehtinyh kazvua, sendäh emändy vaiku pikoi kodvazekse talutteli žiivattoi pihale. Häi varusti sieglan, obrazan, jäičän, lehmän kellon, tuohuksen da oman ičen pastetun leibykannikon, kudaman tahtahah jauhon keskeh oli pandu žiivatan villua.
Emändy kierdi kirvehel libo koukul lattiel kruugan. Kirvehen da koukun pani tahnuon kynnyksele da niilöis piäliči žiivatoil pidi harpata pihale. Kynnysty pitkin emändy pani iččes vyön.
Meččäh žiivattoi laskiettih, konzu heiny rubei kazvamah. Sen ližäkse tarkah kačottih päivii, pidi olla toinargi libo nelläspäivy, kazvaju libo täyzi kuu. Parembi olis, gu päiväine ei pastas da olis suvituuli.
Emändy pani käzih alazet, otti virboiviččazet da työndi žiivattoi yhtehizeh karjah. Ku lähäl ei olluh pättäviä kohtua, žiivattoi viettih suarele. Sie lehmät oldih ičekseh, emändät vaiku kaksi kerdua päiväs käydih niilöi lypsämäh.
Enimytten paimoi kačoi da vardoičči žiivattoi meččyelättilöis, tiedoiniekoin da susiedoin pahas silmäs. Paimoikse otettih vakkinaine mužikku.
Konzu enzimäzen kerran žiivattoi laskiettih pihale, kučuttih tiedoiniekku, kudai luvun avul työndi paimoin karjanke meččäh, priskutti žiivattoi viel. Lugu lugiettih torven, vyön da kunutan piäl. Ku paimoi lienne torvel soitti libo vyön sidoi kiindiembäh, kai lehmät iče kerävytti hänes ymbäri. Niilöih veššelöih vierahil ei suannuh kätty panna. Toiči paimoi iče tiezi kai luvut, sit sanottih, ku häi tiijol paimendau.
Paimoi mečäs d’oktih kastetul kunutal luadi rajan, kuduas piäliči lehmät ei mendy, pyzyttih yhtes kohtas.
Paimoi pidi paginua mečänižändänke, sih niškoi pani kannon piäle leibiä libo pastostu. Uskottih, ku tämän jälles paimoil sai joute istuo, mečänižändy hänes tuači paimendi. Ku mitahto priičču žiivatanke rodivui, uskottih, ku Jumal libo mečänižändy riähkis žiivatan otti.
Paimoi huondeksil rahvahii nostatti, enzimäzen kerran ku torvel soitti, sit emändät havačuttih, toizen — mendih lehmii lypsämäh, kolmanden soiton jälles pidi žiivattu pihale laskie.
Torven soitandal paimoi keräi žiivattoi mečäs illal da toi kyläh. Hänel keräl oli tuohes luajittu kaššali, torvi da keppi.
Mečänižändäle paimoi uskaldi mečäs olla viččua katkemattah da puudu kuadamattah. Tulen häi luadi vaiku muas olijois kuivis puun oksis. Paimoil ei suannuh mečäs syvvä nigo marjua, nigo gribua, da ni linnun jäiččiä. Ei suannuh tappua linduloi, meččyelättilöi, madoloi. Paimoil ei suannuh nikelle kätty andua, pahua sanua sanuo.
Paimoidu palkittih kezäkse, joga talois vuorotellen händy syöttettih da yökse jättettih. Mi žiivattua talois, sen verdua yödy paimoi perehes oli.
Muate händy pandih eriže luajittuh postelih, syöndäh niškoi hänel oli omat astiet dai luzikat. Kylyh häi meni enzimäzenny uvven vastanke, taloin emändy andoi hänele puhtahat sovat.
Ku lehmy kavonnou libo yöksynöy, kiännyttih tiedoiniekoin puoleh. Se kačoi, kunne žiivattu oli mennyh da nevvoi, kus pidäy eččie. Lehmy perehes oli piälimäizenny syöttäjänny, sendäh niilöi täytty vägie vardoittih.
